"En ole idiootti, vaikka vaikutankin siltä"

En ole päivitellyt nyt pariin viikkoon, on ollut kovasti kiireitä esitelmien ym. koulujuttujen parissa. Olen ehtinyt käymään jo läpi paniikin ja ajoittain jopa epätoivon hetkiä kaikkien parhaillaan työn alla olevien sekä tulevien tehtävien takia, mutta tällä hetkellä on taas ihan suht rauhallinen olo, eiköhän nämä kaikki tässä lutviinnu.

Koulutöiden lisääntyessä huomioni on kiinnittynyt entistä enemmän myös kielitaitooni, ja olenkin päässyt esim. esitelmiä suunnitellessa, niiden monimutkaisista aiheista keskustellessa ja lopulta esitelmien pidossa kohtaamaan kielitaitoni rajoja. Ja se ärsyttää. Kun kyllähän mun kielitaito on hyvä joo, pärjään sillä kyllä mainiosti ja aksenttikin kuulemma on ihan minimaalinen, mutta ehkä juuri siksi vaadinkin itseltäni jo aika paljon. Kuitenkin on tilanteita joissa ei tarvitsisi, kun onhan se ihan ymmärrettävää, että tieteellisen tekstin ja esim. älykkään yhteiskuntateoreettisen keskustelun vaatima kielitaito ei mulla vielä ole niin hyvin hallinnassa - miten voisikaan olla, vajaat 4 kuukauttahan minä täällä vasta olen ollut. Mutta se on silti niin turhauttavaa välillä kun ei vaan pysty ilmaisemaan itseään ja sanomaan asioita niin kuin haluaisi ja vielä niin, että muutkin todella ymmärtäisivät pointin. Puhe on vaan täynnä ainaisia kiertoilmaisuja "jotain sinnepäin"-merkityksineen. Tajusin, että minua myös saatetaan tämän takia ehkä helposti pitää vähän tyhmempänä kuin oikeasti olen, yksinkertaisempana.

Oon jutellut tosta muutaman kaverin kanssa täällä, ja ne oli vaan että "höpöhöpö, sähän puhut jo niin hyvin et eihän me ees kiinnitetä mitään huomiota siihen et sul ois joitain kielivaikeuksia". Toki tuollaista oli kiva kuulla, mutta toisaalta se vaan lisäsi pelkoa väärinymmärryksestä: jos sanon jotain tyhmää, ei kukaan välttämättä enää ajattele että se johtuis mun huonommasta kielitaidosta, vaan mun mahdollisesti alemmasta ymmärryksen tasosta. Tuskin nyt ihan tietoisesti kuitenkaan, mutta tiedostamatta. Tänäänkin esitelmäryhmäni tapaamisessa huomasin, että minun kielellisesti huonosti ilmaistut, muuten oikein hyvät ideani kaikuivat kuin kuuroille korville niin kauan, kunnes yksi toinen ryhmäläinen keksi ehdottaa samaa asiaa selkeästi ja oikein sanoin. Kun totesin että juuri tuostahan minä koko ajan olen puhunut, naurahtivat muut vaan että he olivat käsittäneet mut ihan väärällä tavalla, yksikin totesi että "luulin et sä et oo ihan tajunnu mikä tässä on kyseessä". How nice.

Mutta ihan ymmärrettäväähän tuo on, kyllä itsekin voin myöntää että tuollaiseen ajatusketjuun sortuu melko helposti - huono kielitaito saattaa turhan nopeasti muuttua (tiedostamattomalla tasolla) päässä merkiksi myös alemmasta älykkyydentasosta/ammattitaidosta/kyvykkyydestä. Ajatelkaa nyt vaikka tilannetta, jossa lääkäri ei omaa "täydellistä kielitaitoa", vaan puheessa esiintyy välillä kielioppivirheitä, välillä outoja ilmauksia ja välillä taas pitkiä hiljaisuuksia, jonka jälkeen lääkäri sanoisi että "nyt en kyllä yhtään tiedä miten tämä päässäni pyörivä asia oikein sanotaan suomeksi". Vaikka kyseessä olisi huippuälykäs ja todella  mahtava ja ammattitaitoinen ihminen, saattaisi potilaan ensireaktio olla epäileväinen. Toki jokainen yhtään ajatteleva ihminen ymmärtää, että vajavainen kielitaito ei tarkoita vajavaista aivotoimintaa, mutta arkipäiväisissä tilanteissa ei moista reflektiota loppujen lopuksi kauhean paljoa tule harjoitettua, vaan asiat tulkitaan päässä vanhojen, todellisuutta reilusti yksinkertaistavien mallien mukaisesti. Ja se on hiton ikävää.

Mutta itsepä olen tämän tieni ulkomailla valinnut, ja sitä on kuljettava. Toivon vaan kovasti että kielitaitoni jatkaisi kehittymistään ja ilmaisustani tulisi tarkempaa ja ymmärrettävämpää. Pitäisi vaan olla kärsivällinen ja yrittää vaikka sitten joillain muilla keinoilla pitää huolta siitä, ettei mua pidettäisi ihan vajaaälyisenä.

(Huumori harvoin on se keino, testattu on. :P)

Täällä taas

Ah, loma oli ihana! Liian lyhyt vain, ei olisi huvittanut yhtään lähteä takaisin Saksaan, kiukutti vaan koko maa. Lähtöä edeltävänä iltana kieriskelinkin itsesäälissä ja maksimoin kiukutuksen naurettavuuteen saakka kelaten läpi varmasti kaiken mahdollisen, mikä hivenenkin minua Saksassa ärsyttää: tyhmä huumorintaju, tyhmä sää, tyhmä telkkari, tyhmä radio, tyhmät ruokakaupat (liian pienine kassoineen ja tympeine kassatäteineen ja ainainen kiire pakata tavarat), tyhmät saksalaiset tavat, tyhmät saksalaiset. Että ihan tyhmä Saksa, buu! Mutta eipä se syy kiukutteluun kuitenkaan varsinaisesti Saksassa tainnut olla, oisin vaan niin mielelläni vielä jäänyt vähän pidemmäksi aikaa perheen ja kavereiden luokse Suomeen, laskemaan mäkeä, hiihtämään ja saunomaan.

Keskiviikkoaamuna sitten, lievästä vastentahtoisuudestani huolimatta, lähdin ihan kiltisti poikaystävän kanssa Helsinkiin ja sieltä Saksaan, ja täällä sitä nyt ollaan oltu sitten jo muutama päivä. Ja ei kiukuta enää yhtään, olikin vaan tosi kiva päästä taas tänne omaan kämppään omien tavaroiden keskelle, purkaa rinkka ja laittaa kaikki paikoilleen. Talvikin tuntui tulleen mun mukana Saksaan, täällä on lunta melkein saman verran kun Suomessa lähtiessä, että ehkä sitä pääsee mäenlaskuun täälläkin, hih. Ihan mukava oli äsken myös lueskella koulujuttujakin vähän taas (vaikka se hieman loman jälkeen tuottikin vaikeuksia ja huomasin liian helposti ajautuvani tietokoneelle ja esim. kirjoittamaan tätä tekstiä),  huomenna aamulla sitten paluu arkeen. Kivaa nähdä kavereita ja vaihtaa lomakuulumisia!

Tammikuu tulee olemaan kiireinen, on tosi paljon koulujuttuja tehtävänä. Vähän jännittää että miten ne kaikki sujuu, mutta onhan noista koulujutuista aina ennenkin selvinnyt, että enköhän nytkin. Muita suunnitelmia ei tammikuulle sitten olekaan, saa nähdä ehditäänkö poikaystävänkään kanssa kunnolla näkemään. Mutta helmikuussa viimeistään sitten lukukauden päättyessä.

Nyt takaisin lukemaan!